Politiikan gangsteri

Vuonna 1993 the British National Criminal Intelligence Service laati tutkimusraportin PLO:n rahoituslähteistä. Puhemies Jasser Arafat oli vuosia väittänyt, että hän oli hankkinut omaisuutensa rakennusinsinöörinä Kuwaitissa 1950-luvulla, ja että tämä raha oli pesämuna yhdessä Arabiliiton maissa toimivien palestiinalaistyöntekijöiden 5% jäsenmaksun kanssa pitäen PLO:n maksukykyisenä. Mutta brittiläiset tutkijat päätyivät erilaiseen näkemykseen: He totesivat, että PLO hankki sivutuloja "kiristämällä, lahjuksilla, laittomalla asekaupalla, huumeiden salakuljetuksella, rahanpesulla ja huijauksella" keräten siten arviolta 14 miljardin dollarin omaisuuden.

Jälkeenpäin näyttää hämmästyttävältä, että 1993 oli myös se vuosi, jolloin tämä rikollisfirman johtaja oli juhlittuna Valkoisen talon nurmikolla tehtyään rauhan Israelin kanssa. Mutta toisaalta 1990 -luvulla tapahtui niin paljon ällistyttävää, että ehkä juuri siksi Arafat kaikista maailman ihmisistä pärjäsi niin hyvin. Ra'is, kuten häntä yleensä kutsutaan palestiinalaisten keskuudessa, oli kylläkin  politiikkaan sitoutunut gangsteri, mutta hän oli myös yksi 1900-luvun suurista poliittisista harhauttajista. Hän rakensi persoonan, aatteen ja todellakin kansan suorastaan ex nihilo - tyhjästä - ja lietsoi suuren osan maailmaa puolelleen. Nyt kun hän on kuollut tai melkein kuollut - uutisraportithan vaihtelevat tässä asiassa - tulee olemaan mielenkiintoista nähdä mitä tulee hänen perinnöstään.

Kuka oli Yasser Arafat? Ensinnäkään hän ei ollut syntyjään palestiinalainen vaikka hänen vanhempansa olivat, ja hän vaihtelevasti väitti itse syntyneensä Gazassa tai Jerusalemissa.Todellisuudessa hän syntyi ja kävi koulua Kairossa, puhui arabiaa egyptiläisellä korostuksella eikä ottanut lainkaan osaa vuoden 1948 arabien ja Israelin väliseen sotaan, Nakbaan (katastrofiin) jota palestiinalaiset pitävät perustavana kansallisena kokemuksenaan. Arafat ei myöskään ottanut osaa Suezin sotaan vastoin myöhempiä väitteitä.

Tämä oli Kolmannen maailman kuohunnan aikaa - Indonesian Sukarnon, Algerian Ben Bellan, Kuuban Fidelin ja Egyptin Nasserin "anti-kolonialistista" politiikkaa. Kairon yliopistossa Arafatista tuli opiskelija-aktivisti ja Palestiinan Opiskelijayhdistyksen johtaja. Hän alkoi myös kehittää Arafatin identiteettiä - kaffijahia, univormuja, puolipartaa ja myöhemmin pistoolia kotelossaan, kompensoidakseen lyhyttä olemustaan ja pyylevyyttään. Tuloksena oli, kuten hänen terävät elämäkertakirjoittajansa Judith ja Barry Rubin kirjoittavat, "ruumiillistunut yhdistelmä rooleissa taistelija, perinteinen patriarkka ja tyypillinen palestiinalainen".

Noin vuonna 1960 Arafat oli mukana perustamassa Fatahia eli "valloitusta", poliittista liikettä joka tuli dominoimaan PLO:ta. Paitsi Israelin tuhoamistavoitetta ryhmällä ei ollut mitään erityistä poliittista visiota: islamistit, nationalistit, kommunistit ja pan-arabialaiset olivat yhtä lailla tervetulleita. Sen sijaan painopiste oli väkivallassa: "Ihmisiä eivät kiehdo puheet vaan luodit", Arafat mielellään sanoi. Vuonna 1964 Fatah alkoi kouluttaa sissejä Syyriassa ja Algeriassa; 1965 se lähetti ensimmäisen hyökkäyksensä Israeliin, pumppuasemalle. Mutta pommi ei räjähtänyt ja useimmat Fatahin iskut olivat epäonnistuneita. Tästä kokemuksesta Arafat oppi keskittymään pehmeämpiin kohteisiin, kuten siviileihin.

Niin alkoi modernin terrorismin aikakausi: 1972 Münchenin joukkomurha, 1973 amerikkalaisten diplomaattien murha Khartoumissa, 1974 koululasten joukkomurha Maalotissa jne. Samalla kun julmuudet lisääntyivät, Arafatin poliittinen tähti nousi. Osittain tämä johtui eurooppalaisten pelkuruudesta väkivallan edessä, osittain vasemmiston salaisesta rakkaudesta aitoon väkivallan mieheen. Miten tahansa, mutta vuoteen 1980 mennessä Eurooppa oli tunnustanut PLO:n ja Arafatin sen johtajana ja Palestiinan kansan "ainoana laillisena edustajana". USA piti pintansa vielä vuosikymmenen, mutta lopulta myös se taipui kansainväliseen panostuksen ensimmäisen Bushin hallinnon aikana.

Palestiinalaisille itselleen tämä ei kuitenkaan ollut niin hyvää kehitystä. Jos Arafatin väkivalta juutalaisia ja Israelia vastaan olikin shokeeraavaa, hänen väkivaltansa toisia palestiinalaisia kohtaan oli vielä pahempaa. Monen muun kansallisen vapauttajan rooliin pyrkivän tavoin hän ei katsonut hyvällä silmällä toisinajattelijoita riveissään. V. 1987 esimerkiksi palestiinalainen piirtäjä Ali Naji Adhami murhattiin kadulla Lontoossa; hänen rikoksensa oli se, että hän oli vihjannut piirroksessaan että Ra'isilla oli suhde naimisissa olevaan naiseen.

Valtaan pääsyn jälkeen Ramallahissa väärinkäytökset tulivat paljon pahemmiksi. Hänen hallituksensa kriitikkoja vangittiin rutiininomaisesti ja usein kidutettiin. Vuonna 1999 Muawija Al-Masri, Palestiinan lakiasiainneuvoston jäsen antoi jordanialaiselle sanomalehdelle haastattelun tuomiten Arafatin korruption. Hänen kimppuunsa hyökkäsi myöhemmin naamiomiesten joukko, joka ampui häntä kolme kertaa (hän selvisi hengissä).

Huolimatta kaikesta tästä Arafat jatkoi ratsastusta kansainvälisen hyvän tahdon aallonharjalla. Eurooppalaiset antoivat hänelle Nobelin rauhanpalkinnon. Clintonin hallinto näki hänet miehenä, joka voisi johdattaa palestiinalaiset tekemään rauh an Israelin kanssa. Rauhanleiri Israelissa, johtajinaan edesmennyt Jitzhak Rabin ja Shimon Peres olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä. Heille Arafat oli konna, joka pitäisi Palestiinan kadun hiljaisena. Arafat vei heitä enemmän tai vähemmän halunsa mukaan, kunnes hänen bluffinsa paljastui Israelin rauhantarjouksessa Camp Davidissa heinäkuussa 2000.

Sen jälkeen ei ollut mitään järkeä pitää yllä kulissia, ja niin alkoi intifada. Se oli ennalta suunniteltu toimenpide. Niin kuin Arafat oli jo kertonut arabiyleisölle Tukholmassa 1996, "Me aiomme eliminoida Israelin valtion ja perustaa puhtaasti palestiinalaisen valtion. Me teemme elämän sietämättömäksi juutalaisille psykologisella sodankäynnillä ja väestöräjähdyksellä... Me palestiinalaiset tulemme valtaamaan kaiken, mukaan lukien koko Jerusalemin".

On tunnettua että Arafat epäonnistui yrityksessään. Israelilaiset tajusivat lopulta, että enin, minkä he saattoivat antaa periksi, oli vähemmän kuin vähin minkä Arafat aikoi hyväksyä, ja kieltäytyivät sopimasta hänen kanssaan. Bushin hallinto puolestaan katkaisi tukensa Arafatin kansainvälisille yhteyksille. Tässä mielessä Arafatin sairaus - jota lääkärit eivät toistaiseksi ole kertoneet - voidaan helposti diagnosoida: Hän kuoli poliittiseen nääntymiseen.

Mitä jää jäljelle? Kovin vähän, epäilen. Yksikään hänen sijaisistaan ei mitenkään pysty täyttämään hänen saappaitaan jotka kuuluvat henkilökultille, ei poliittiselle tai kansalliselle johtajalle. Ei myöskään enää ole mitään mikä yhdistäisi palestiinalaisia; heidän lojaalisuutensa aatteelle tulee varmasti katoamaan hänen poismenoonsa. Arafat oli merkittävä siinä mielessä, että hän ylläpiti luomaansa illuusiota loppuun asti. Mutta kun taikuri kävelee pois näyttämöltä, harhakuva katoaa.

Stephens, Jerusalem Postin entinen päätoimittaja, on WSJ:n toimituskunnan jäsen.