|
Nonie Darwish on syntyperältään egyptiläinen toimittaja, joka on asunut vuodesta 1978 Yhdysvalloissa. Hänen isänsä oli Nasserin aikana Egyptin armeijan tiedustelupalvelun johtaja Mustafa Hafez, joka perusti 50-luvulla palestiinalaisia terroristiyksiköitä. Nämä yksiköt tekivät iskuja Egyptin rajan yli Israelin puolelle. Vuosina 1951-56 noissa iskuissa kuoli n. 400 israelilaista. Seurauksena Israelin armeija tappoi Hafezin vuonna 1956. Hafez julistettiin shahidiksi, pyhän sodan marttyyriksi. Nonie oli tuolloin 8-vuotias.
Vuonna 1978 Nonie muutti Yhdysvaltoihin, missä hän kääntyi kristityksi. Hän on julkaissut elämänkerrallisen kirjan "Now They Call Me Infidel". Viime lokakuussa Darwish puhui ICEJ:n järjestämillä lehtimajajuhlilla, ja samassa yhteydessä Jerusalem Postin toimittaja Lela Gilbert haastatteli häntä. Seuraavassa otteita haastattelusta.
Kysymys: Kävitte pienenä koulua Gazassa. Millaista se oli? (Gaza oli vuosina 48-67 Egyptin miehittämä)
Nonie Darwish: Ala-asteella opimme vihaa ja kostoa. Rauha ei ollut koskaan mahdollinen vaihtoehto, se oli heikkouden ja häviämisen merkki. Opettajat täyttivät mielemme juutalaisten pelolla - se teki vihaamisesta helppoa ja terrorismista hyväksyttyä, jopa kunniakasta. Kun muistelen noita aikoja, en muista koskaan kuulleeni arabiankielistä laulua rauhasta. Kuulimme vain lauluja, jotka ylistivät jihadia, marttyyriutta ja sotien voittamista.
K: Kirjassanne "Now They Call Me Infidel" kerrotte vaikeuksista, joita äitinne kohtasi leskenä, vaikka isänne oli egyptiläisille sankari. Minkälaista elämänne oli isänne kuoleman jälkeen?
N.D.: Isäni kuoleman jälkeen äitini täytyi elättää viisi lasta kulttuurissa, joka arvostaa vain perheitä, joiden johdossa on mies. Tuohon aikaan hyvin harva nainen ajoi autoa, ja äitiäni nimiteltiin rumasti, koska hän ajoi meitä autolla kouluun.
K: Olette kertonut, että aloitte vähitellen kyseenalaistaa kulttuuria, jossa kasvoitte. Nouseeko mikään erityinen tapaus mieleenne käännekohtana?
N.D.: Muistan erään kristityn ystäväni tapaamisen Kairossa. Perjantairukouksessa kuulimme molemmat kovaäänisistä saarnaajan hyökkäykset kristittyjä ja juutalaisia vastaan: "Tuhotkoon Jumala vääräuskoiset ja juutalaiset, Jumalan viholliset..." Uskokaa tai älkää, jos on kasvanut ympäristössä, jossa kiroavat rukoukset ovat tavallisia, ne kuulostavat normaalilta. Mutta kristitty ystäväni näytti pelästyneeltä, ja se sai minut häpeämään. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin tajusin, että jotain oli vialla siinä, kuinka uskontoani opetettiin ja harjoitettiin.
K: Olette kirjassanne hyvin suorasanainen niistä raskaista seurauksista, joita moniavioisuudella on naisille arabikulttuurissa. Miksi?
N.D.: Moniavioisuudella on tuhoava vaikutus perhesuhteisiin, miehen ja vaimon väliseen suhteeseen ja naisten välisiin suhteisiin. Monilla muslimimiehillä on vain yksi vaimo, mutta vahinko miehen ja naisen suhteelle tapahtuu jo avioliiton solmimisvaiheessa, jolloin mies ei lupaa vaimolleen uskollisuutta. Morsiamen nimen lisäksi avioliittosopimuksessa on valmiiksi kolme tyhjää sivua mahdollisille tuleville vaimoille. Kuitenkin kaikesta tästä huolimatta kunnon musliminaisen tulee hyväksyä kohtalonsa sharia-lain mukaisena...
K: Miten kuvaisitte sharia-lakia?
N.D.: Islamilaisen sharia-lain mukaisia rangaistuksia ovat kivitys, ruoskiminen, pään katkaiseminen mestaamalla ja raajojen amputoiminen. Länsimaisten standardien mukaan nämä rangaistukset ovat julmia. Islamista luopuminen on rikos, josta rangaistaan kuolemalla. Ja jos islamilainen valtio jättää tappamatta uskostaan luopuneen, väkijoukko tappaa hänet varmasti kadulla. Tämä tekee islamista enemmän kuin uskonnon, se on valtio, jolla on tarkkaan harkittu lakisysteemi, joka voi tuomita sinut kuolemaan, jos jätät sen. Sharia takaa, ettei voi olla mitään "Berliinin muurin ylittämistä" muslimiyhteisöstä... Hämmästyttävää kyllä, suurin osa muslimimaita ei toteuta sharia-lakia rikosoikeudessa yksinkertaisesti sen takia, etteivät ne voi sulattaa sitä. Sen sijaan perheoikeudessa sharia on voimassa jokaisessa muslimimaassa. Se tarjoaa vain miehille helpon tavan erota, sallii heille jopa neljä vaimoa ja vaimon lyömisen. Naista kunnioitetaan vain, jos hän kätkee vartalonsa, kasvonsa ja jopa identiteettinsä.
K: Olette ollut Israelissa monta kertaa. Miten se mielestänne eroaa muista Lähi-idän maista?
N.D.: Israel todella tuo toivoa koko alueelle. Israel on Lähi-idän ainoa valtio, jossa on uskonnonvapaus. Vaikka se on kaikkein pienin valtio alueella, se ei pelkää sallia muslimien rukoilevan moskeijoissaan eikä se pelkää samojen oikeuksien myöntämistä kristityille. On todella kunniakasta juutalaisuudelle, ettei sillä ole samaa omistushalua kuin islamilla. Tiedättekö, on hämmästyttävää, että huolimatta kaikesta maa-alasta, joka muslimeilla on, kaikesta öljyn tuomasta rikkaudesta ja asevoimistaan huolimatta yksikään arabimaa ei koe olemassaoloaan varmaksi. Miksi 1,2 miljardia muslimia pitää viittä miljoonaa juutalaista uhkana? Tämä kertoo paljon. Ja olen oppinut, että pelko ja viha ovat tarkoituksenmukaista islamin opettajille ja poliittisille johtajille. Israelin vihaaminen on osa sitä, miten arabimaailma toimii. He tarvitsevat vihollisen, koska islamilaisen maailman sisällä on niin paljon kuohuntaa eikä kukaan näistä osaa sanoa sen syytä. Miksi meillä on niin paljon kuohuntaa? Miksi on niin paljon vihaa? Miksi perheiden sisällä on sellaista raivoa? He eivät uskalla sanoa, että se johtuu sharia-laista.
K: Teillä on edelleen paljon sukulaisia Egyptissä. Milloin viimeksi tapasit heidät, ja mitä ajattelitte elämästä siellä viimeksi käydessänne?
N.D.: Elokuussa 2001 vierailin synnyinpaikkakunnallani. Olin järkyttynyt siitä, miten radikaali islam oli ottanut valta-aseman siellä. Raivon ja vihapuheiden määrä oli hälyttävä. Näin äärimmäistä köyhyyttä, saastumista, kaikenlaista jätettä lojuvan pitkin Niiliä. Siellä oli korkea työttömyys, inflaatio ja laajalle levinnyt korruptio. Mutta kun luin mediaa, törmäsin siinä vain Amerikan ja Israelin haukkumiseen. Kansalaiset olivat täysin tietämättömiä muslimien muslimeja vastaan tekemistä julmuuksista Irakissa, Sudanissa ja muualla. Olin iloinen, kun pääsin palaamaan takaisin Amerikkaan...se oli syyskuun 10. päivän iltana vuonna 2001.
K: Ja seuraavana aamuna...?
N.D.:...seuraavana aamuna, kun näin toisen koneen iskeytyvän Kaksoistorneihin, ajattelin: "Jihad on tullut Amerikkaan". Muhammed Atta oli kotoisin Kairosta, samasta kaupungista, mistä itse tulen. Soitin monille ystävilleni Kairoon, mutta he kaikki olivat torjuivat ja kysyivät minulta: "Kuinka kehtaat sanoa, että arabit tekivät sen? Etkö tiedä, että se oli juutalainen salaliitto?"
K: Oliko niillä ihmisillä, joille puhuitte, yhteyksiä radikaaliin islamiin?
N.D.: Ei, he eivät olleet radikaaleja vaan tavallisia egyptiläisiä ja muuten todella mukavia ihmisiä. Suljin puhelimen ja tunsin oloni todella yksinäiseksi ja omasta kulttuuristani irtautuneeksi. Jälleen kerran minun kansani syytti juutalaisia sellaisesta, minkä aivan hyvin tiesimme arabien tekemäksi. Syyskuun terrori-iskujen jälkeen avasin suuni ja aloin puhua kunnioituksesta niitä 3000 amerikkalaista maanmiestäni kohtaan, jotka kuolivat tuona päivänä. Aloin myös puhua Israelia kohtaan tuntemani myötätunnon takia - se on maa, joka ansaitsee kunnioituksemme, ei vihaamme. Ja nykyään puhun myös rakkaudesta omaan synnyinkulttuuriini, joka tarvitsee epätoivoisesti uudistumista. Arabiterrorismi tuhoaa arabikulttuurin moraalisen rakenteen ja hyvyyden.
K: Olette kirjoittanut siitä, että kateudella on merkittävä rooli muslimimaailman vihamielisyydessä Amerikkaa ja Israelia kohtaan. Voitteko selittää, mitä tällä tarkoitatte?
N.D.: Muslimeina pelkäämme toisten pahaa silmää. Kutsumme sitä "hasadiksi", mikä tarkoittaa kateutta. Toisin kuin kristillisessä opetuksessa, jonka mukaan kateus on kadehtivan ihmisen synti, islamissa kateus käsitetään kirouksena, jonka kadehtiva langettaa kadehtimansa ylle pahan silmän kautta. Sen seurauksena muslimit usein salaavat hyvät uutiset ja pitävät etäisyyttä. Jopa kehujen antaminen on vaarallista, se voidaan kokea kirouksena. Tämän seurauksena ihmiset ovat hyvin epäluottavaisia suhteessa toisiinsa...
Islamistit ovat kateuden sokaisemia eivätkä voi ymmärtää Israelin menestystä. He sanovat, että sen täytyy olla salaliiton seurausta eikä ansiota...He ovat unohtaneet, että juutalaisten menestys on seurausta kulttuurista, joka arvostaa lahjakkuutta ja jonka siunauksia ovat itsekuri, koulutus, omistautuminen ja pyrkimys tehdä maailmasta parempi paikka. Siinä ei ole minkäänlaista salaliittoa! Jos arabit haluavat kilpailla juutalaisten kanssa, tehkööt sen innovaatioiden ja koulutuksen alueella, ei terrorisoimalla ja eliminoimalla oppositiota.
Arabit syyttävät omista virheistään Israelia, länttä tai menneen ajan epäoikeudenmukaisuuksia ja kolonialismia. Katsomalla karttaa ja vertaamalla Israelin suhdetta arabimaihin voimme selvästi nähdä, että arabit eivät tarvitse maata, he tarvitsevat suvaitsevuutta. Maasta arabeilla ei ole pulaa, mutta pula on vapaudesta.
K: Kuinka muslimisaarnaajat kiihottavat vihaa ja kateutta ei-muslimeja kohtaan?
N.D.: Ei-muslimeja ei ainoastaan kirota, heidät kuvataan usein "nagaseiksi", se on arabiaksi "saasta". London Times raportoi, että muslimiopiskelijoita Britanniassa opetetaan halveksimaan ei-muslimeja saastana. Siksi monet muslimit uskovat, että ei-muslimien olemassaolo muslimien maalla on pyhäinhäväistys... Siksi amerikkalaiset eivät saa muslimimaailmassa minkäänlaista arvostusta siitä, että puolustavat albaanimuslimeja serbejä vastaan tai afgaanimuslimeja Neuvostoliittoa vastaan tai ruokkivat somalimuslimeja, jotka ovat omien johtajiensa nälkäännäännyttämiä. Itse asiassa, tulos on täysin päinvastainen, mitä enemmän koetamme stabilisoida aluetta, sitä enemmän meitä halveksitaan. Muslimit eivät halua, että vääräuskoiset tulevat pelastamaan heidät. Tämä on ylpeä kulttuuri, joka kokee hyvin helposti häpeää tunteesta, että se on riippuvainen ei-muslimeista.
K: Kertokaa, minkälaista työtä teette kirjoittamisen lisäksi?
N.D.: Helmikuussa 2004 perustin organisaation "Arabit Israelin puolesta". Jotkut arvostelivat nimeä väittäen, että se on arabivastainen. Mutta Israelin tukeminen ei tarkoita arabivastaisuutta. Rakastan kansaani, mutta jotta rauha tulisi, tarvitsemme suuren muutoksen, uuden asenteen, anteeksiannon ja myötätunnon. Meidän arabien tulee kysyä, mitä me itse voimme tehdä eikä keskittyä siihen, mitä Israelin tulisi tehdä rauhan, luottamuksen ja kunnioituksen rakentamiseksi... Arabien elinolosuhteiden parantaminen ei ole Israelin velvollisuus, se on arabien velvollisuus. Ja arabilapset eivät tarvitse vihaa, he tarvitsevat toivoa. He eivät tarvitse jihadia, he tarvitsevat työtä.
K: Mistä olette huolissanne Israelin suhteen?
N.D.: Pelkään eniten, että Israel menettää halun taistella olemassaolostaan. Sen perustajat alkavat kuolla vanhuuteen, ja nyt sama liberalismi, joka tekee lännestä heikon, on täälläkin. Pelkään, että Israel tekee liian suuria myönnytyksiä niin että siitä tulee liian pieni, jotta sitä voisi puolustaa. Mitä enemmän te annatte, sitä enemmän arabit haluavat, se on osa arabikulttuuria. Minun kansani - arabit - on ihana kansa, ja rukoilen, että he löytäisivät Jumalan anteeksiannon sydämiinsä.
Lähde: The Jerusalem Post, Christian Edition 11/2007
Varpu Haavisto
Suomen Take A Pen
|
_send_to_a_friend_fin
_print_page_fin